Valtaosin toipuminen on viime viikkoina syöksynyt eteenpäin. Siksi en ole oikein ottautunut näihin kirjoitushommiin, kun elämä on muutoinkin maistunut mukavalta.

Leikkauksen jälkeinen kolmen kuun kontrolli meni hyvin. Labrat ja kuvat näyttivät operaation suhteen hyviltä ja lähdin tyytyväisin mielin kotiin. Luottaivaisen olon teki myös se että mri-kuvani ja paperini menevät nyt myös yliopistosairaalaan minua hoitaneelle kirurgille.

Ääni lähti palaamaan kesäkuun loppupuolella. Sukujuhlissa antoivat arvion "seksikkään käheä". Voluumia löytyy puheäänen verran. Huutoa ei vielä kuulu vaikka kovasti olen yrittänyt. Kurkku on jotenkin kiusallisen limainen - edelleen. Aamulla menee ensimmäinen tunti rykiessä ja ääntä aukoessa, eikä ääni kestä etenkään puhelimessa pajatusta. Iltapäivällä on yleensä mittari jo niin täynnä että rykiä saa jatkuvasti. Vaan ei se mitään, uskon nimittäin että kyllä ihan kovemmatkin karjahdukset vielä irtoavat. Olen jonkinlaisessa äänenmurroksessa - volaa on vaikea säädellä ja välillä oikein kirkkaina hetkinä karkaa puheen lomaan kovempi kirahdus.

PEG, "letku", "härpäke"," pilli", "lättyrä","rähmäreikä", "tutti", "kiusankappale", "kumilutsku", "toisiksparasvaihtoehto", "törkytörky" on vihdoinkin tullut tarpeettomaksi. Odottelen vaan elokuun loppua, että kirurgilla on aikaa se poistaa. Aika on puolille päiville ja menen syömättä paikalle. Nimittäin jos - kaikilla em nimillä kutsuttu - kumiputki ei suostu pullahtamaan vetämällä vatsanahan läpi on se ronkittava ulos tähystämällä.

Syöminen ja juominen on nyt suht normaalia. Kiinteän kanssa en ole ongelmia enää hoksannut, mutta juomisessa täytyy vielä vähän keskittyä. Pystyn juomaan lasista pari kulausta yhtäkyytiä, mutta yleensä niiden jälkeen kurkku jattääkin tekemättä nielemisliikkeen ja siitähän sitten köhiminen alkaa. Pystyn muuten nykyään siis ihan hyvin yskimään ja rykimään ja aivastamaan. Nekin kun puuttuivat taidoistani vielä kesäkuussa. Rähmäreikä on kyllä ihan oikea rähmäreikä - nimittäin avanteen reikään on kasvanut sitä granulaatiokudosta. Sellaista vaaleanpunaista limakalvon tapaista joka erittää limaa. Lisäksi kudos on erittäin herkkää hankautumaan rikki eli kumitutin alla on jatkuvasti liman ja veren viehättävä sekasotku jota täytyy päivän mittaan poistaa. Niinkuin arvata saattaa iho punoittaa usein ja on tulehduksen partaalla. Kyllä muistaa muistuttaa kumipilli olemassa olostaan.

Reilun kuukauden ajan ovat hiuksia lähtenyt järkyttävän paljon. Pistin Puolisonkin tutkimaan päänahkaani onko siellä ihan kaljuja läikkiä. Ei ollut. Kampaaja kyllä vahvisti raivokkaan hiusten lähdön. Hiusten peseminen on nimittäin suorastaan henkisesti raskasta. Lattiakaivo täytyy irtohiuksista, sormista täytyy huuhtoa pariin otteeseen irtohiustuppoja että yleisesti ottaen saa tukan pestyä. Harjatessa hiuksia pölisee pitkin lattioita - tai jos vaikkapa katsoo telkkaria niin irti pölisseestä karvakasasta voi päätellä missä olen istunut. Onneksi löytyi heti tukijoukkoja. Ystäväni J oikeana herramiehenä lupautui käyttämään kanssani afroperuukkia jos karvat kertakaikkiaan loppuvat päästäni kesken. Heh, tuskin maltan odottaa.

Vaan viime viikonloppuna sattui se otsikossa mainittu luiskahdus taaksepäin. Nimittäin jouduin ottamaan ambulanssikyytiä aivan yhtäkkiä. Lähdettiin Puolison kanssa autolla liikkeelle. Ykskaks maailma heitti volttia silmissäni, Puolison oli ohjattava auto tiensivuun ja minä "laatoitin" todella voimalla tienpenkan. Saman tien alkoi päänsärky kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kylmähiki puski pintaan ja luulin jo että taju lähtee, kun silmien takaa sykki niin käsittämättömän kovaa. Puoliso soitti ambulanssin ja sitten mentiin. Tuntui että väsytti niin että silmät kääntyvät nurinpäin - sinnikäs a-hoitaja kun ei antanut nukkua. Naputteli ranteeseen ja töni kylkeen "rouva hei eipäs nukuta" ja välillä huusikin että silmät auki. Vastaanottokomintea sairaalalla oli paikalla ja vauhdilla käväisin pään CT:ssä. Luojan kiitos kuvista ei löytynyt vuotoja eikä tukoksia. Diagnoosi meni väliä TIA - migreeni. Lopulta nimettiin migreeniksi. Tyypillistä oli etenkin voimakas väsymys pahimman kohtauksen jälkeen ja epätyypillistä nopea alku. Yhden tarkkailuyön jälkeen pääsin kotiin. Nyt kun alkamisesta on kulunut kolme päivää, vielä väsyttää ja välillä päätä särkee. Pahoinvoinnin tuntemus käy aaltoina, mutta häipyy samantien. Ja Panadolia kuluu. En nimittäin voi käyttää migreenilääkkeitä, ne kun supistavat dissakoituneita kaulasuonen yläosia liikaa(jossain carotis internan seutuvilla). Nyt lisättiin myös betasalpaajaa, jos vaikka nostettu annos toimisi ennaltaehkäisevänä (jos siis kyseessä on se migreeni). Tää on niin tätä. Kesä on mennyt aivan ihanasti, mutta jo ehdin pelkämään ambulanssin natisevalla paarilla kuolemista.