Päätin sitten vilkaista Puolison ottamia kuvia. Silloin ensimmäisen sydänleikkauksen jälkeen vaivasi kovasti se, että minulla ei ollut oikeastaan mitään järjellistä mielikuvaa leikkauksen jälkeisistä päivistä. Tuntui, että pala elämää oli napsaistu raa’asti pois. Tällä kertaa annoin sitten mahtikäskyn ja ilmoitin että kuvia on otettava, koska päivääkään en halua antaa pois. Jessus. Puoliso vaatii korostamaan, että idea oli pelkästään allekirjoittaneen.  (”Perverssiä” sanoi Kultaseni. ”Eikä, silkkaa uteliaisuutta”.)

Koskaan en ole käynyt teholla silmät kirkkaina, mutta nämä kuvat kyllä avarsivat ajatuksia omaisten tunteista. Liikkumaton, kellanvalkoinen, punaläikkäinen, turvonnut ja täynnä lukemattomia putkia. Joissain kuvissa kaula paksumpi kuin leuka. Kädet isommat kuin Puolisolla. Intubaatioputken kanssa, ilman putkea, PAP-maskin kanssa ja taas sama kierto alusta. Ensimmäisinä päivinä täysin hiljaista, sitten sekunnin verran silmien aukomista. Hiljaista. Putket uudestaan jne. Yksi kuva hämmästytti. Neljäntenä tai viidentenä päivänä leikkauksesta, kun ensimmäisen kerran kunnolla heräsin. Kuvassa olen SielunSiskoni, lasteni kummin kanssa tehonsängyssä kaulakkain, näytetään voitonmerkkiä ja hymyillään kuin parhaissa bileissä. Järisyttävän hieno kuva! Aivan outo ja ihmeellinen toivonhetki kolmen viikon horrorkuvien seassa.

Kotona ollessani ryhdyin oikein pohtimaan miten verraton tukiverkko minulla on. Puoliso, joka jaksoi joka ikinen päivä olla sängyn vierellä rauhoittamassa, kannustamassa, hengittämässä samaan tahtiin, loputtomasti silittämässä. Äiti hieroi ja rasvasi jalkoja. Isä paijasi kuin lapsena konsanaan. Ystävien kannustavat sanat, käynnit, tekstiviestit, mailit, rukoukset, soitot, kortit, kukat, onnenpossut, sukat, kirjat, amuletit. Kiitos ystävät.

Olen ollut kotona viikon ja kaksi päivää. Siinä ajassa hätäisenä ihmisenä olen päättänyt että nämä PEG-letkutukset pitäisi sujua kuin leikkiä vaan. No, eihän ne nyt suju. Ensimmäiset päivät menivät tahmassa, Liemi purskahteli iloisesti milloin minnekin. Syömisharjoituksia olen pitänyt välissä, ne sujuvat muuten yllättävän hyvin. Tai ainakin olen löytänyt loistavia vaihtoehtoja. Yllättävää omasta mielestäni esim leipä menee alas kun jaksaa jauhaa, samaten kaikki ruoka joka suussa muuttuu tahnaksi. Nesteet ovat ongelma – eli juominen ei onnistu ja nestemäiset tai sitä selvästi sisältävät ruuat ovat fiasko. Olen vedellyt milloin mitäkin ruokalajia henkeen ja esittänyt näyttäviä yskin-oksennan-tikahdun-ryin-valutanvettäsilmistä spektaakkeleita leppoisilla perheaterioilla ja korissut mukavasti vielä yölläkin. Pakko on ollut ottaa hieman takapakkia ja siirtymään takaisin Liemi painotteiselle linjalle, kun takaisin takamukseeni haalimani satagrammaset ovat ruvenneet häviämään. Peg-reikä mahassani on hieman temppuillut. Se kun heti reagoi myös jo syömisessä on häikkää – liian nopeaa, liian vähän, liian paljon jne.

Mutta kukkapenkistä ei pidä minua poissa edes Puoliso. Joka muuten valvoo herkeämättä, kännykkä pitää olla taskussa, pilli kaulassa, tarpeeksi päällä ja tarkka selostus mitä aikoo nyt tässä duunata. Hieman hermostuttaa välillä, mutta suon sen nyt Hänelle, onhan meillä taas takana hitonmoinen aika.

Tärkeälle Ystävälle jaksamista, kauniita ajatuksia ja valoisaa mieltä. Olet ajatuksissamme.