Se MRI oli ja meni. Kävin lääkärissäkin, joka oli hienosti viikon kuluttua MRIstä. Enpä taas ollut merkannut sitä itselleni. Onneksi kardiopolilla on ihana sairaanhoitaja, jonka kanssa olen voinut asioida ja puhua pulputtaa jo ainakin 15 vuoden ajan. Sekin on siis hyvin.

Mutta itse käynti. Olen ihan seis. Aortan kaaren mitaksi saatiin lukema 55 mm. Se ylittää siis leikkauskriteeriksi asetetun rajan! Voi elämän kevät.

Kardiologi kertoi ottavansa kuvani röntgenmeetingiin ja konsultoivansa yliopistosairaalan verisuonikirurgeja. Nämä sitten miettivät voisiko/pitääkö asialle tehdä joitain. Soitan asiasta ensi viikolla.

En nyt sitten tiedä mitä ajatella. Mieleen nousee reilu kymmenen vuoden takaiset keskustelut dissekaation ja aortan tyven korjausleikkauksen jälkeen. Ne olivat silloin niin lohduttomia - tai ainakin itse koin ne sellaisiksi. (Olin juuri tullut kolmannen kerran äidiksi ja isommatkin lapset olivat pieniä) Silloin jäi vahvana mielikuva, että hyväkseni ei paljon ole tehtävissä, ja että yrittäisin vain elää niin pitkälle kuin suonet kestävät. Tässä sitä nyt sitten ollaan, pelätyllä rajapaalulla.

Vaikka tietäminen lisääkin ahdistusta, se antaa myös eväitä pelon hallitsemiseen. En ole ollenkaan niin hysteerinen kauhusta. Pelkään kyllä, mutta toivon parasta. Puolison kanssa kerrattiin heti asian hyvät puolet. Kirurgia on mennyt hurjasti eteenpäin. Olen fyysisesti melkoisen hyvässä kunnossa. Ja olemmehan tienneet, että tämä on edessä. Nyt olisi siis hyvä aika tehdä joitain, kun varsinaista hätää ei vielä ole.

Nyt pitää keksiä jotain terapiapuuhaa. Olkkari kun on maalattukin - tuli muuten hieno!