Pari viikkoa meni sekalaisissa tunnelmissa.  Ennen verenpainelääkityksien aloittamista podin aurallista migreeniä - sykkivä kasvava valoilmiö ja sen jällkeen migreenisärky. Nyt verenpainelääkitys vie säryn ja jättää migreeni auran, joka tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä. En oikein ole osannut yhdistää sitä mihinkään, eikä se tunnu aiheuttavan mitään. Suurin harmi on ollut se että se puoleksi tunniksi sekoittaa vasemmalla silmällä katselun.

Pari viikkoa sitten se ilmaantui jälleen kerran - lakkasi aina ja alkoi uudestaan ja uudestaan. Kolme päivää vilkuttelua. Silmiä alkoi särkeä tai pitäisikä sanoa että puristaa, kiusallinen muttei sietämätön jomotus, tuli ja meni. Mitään erityistä havaintoa ei kyllä ollut että olisin nähnyt jotenkin huonommin. Pää oli ihan  pökerryksissä. Ryhdyin puuhailemaan aina sitkeästi jotakin, mutta TIA kohtauksista tuttu ikävistä ikävin kiertohuimaus iski vähän väliä. Ahkeruuden palkaksi tuntui pieni heilahdus ja niin sitä oltiin polvillaan lattialla ja rystyset valkeina yritän tarrautua ihan mihin vaan että pyöriminen ja pahoinvoinnin tunne lakkaisivat. Vihaan huimausta. Oman kehonsa hallinnan menettäminen on kauheaa. Vaikka tiedät ettet oikeasti kiepu ei pakokauhu ole kaukana - tuolilta putoaa lattialle, sängystäkin voi pudota. Tunnen ennen kohtausta pienen aavistuksen - sekunteja ennen - että nyt mennään. Mukavuuden haluisena yritän tietysti aina soveliaaseen paikkaan pyörtymään tai ainakin napata oksennuskupin mukaan.

Juniori kavereineen pyysi apua CD-leffan kanssa. Juuri kun työnnän levyä koneeseen, tunnen aavistuksen ja heilahduksen. Ehdin painaa nappia ja tajuan että tästä tulee paha. Kieputtaa aivan hirveästi ja huudan Puolisoa. Lapset tajuavat tilanteen vasta (kiitos leffan) kun P nostaa minua kainaloista syliinsä ja lähtee roikottamaan sivummalle. "Äiti, äiti mikä sulla on" kysymykset on aina pahimmat. En haluaisi olla äiti jonka takia turvallisuus järkkyy. Kun jalat kantavat roikun käsivoimin keittiön lavuaarin yllä ja yritän tuijottaa yhteen kohtaan. Puoliso seisoo vieressä ja pörrää ympärillä kädet levällään - se haluaa ottaa kiinni jos kaadun. Kun pystyn siirtymään, menen sänkyyn ja P peittelee. Onneksi vain yksi oli näin rankka. Muina päivä keinuttaa, heilauttaa ja vähän huimaakin.

Puoliso ilmoittaa että kotityöt on kielletty. Ärsyynnyn vaikka näenhän minä että sitä ahdistaa. Se haluaa pitää "järki käteen" saarnan. Okei, meni perille.  Päätän iskeä upouudet oksasakset naulaan sen vertaa että maailma tästä vähän kirkastuisi.

Kerta kaikkiaan epämiellyttäviä päiviä. Juuri sillä lailla että sekoituksena jotain vanhaa jotain uutta, ei kuitenkaan aivan ylivoimaisen hankalaa olotilaa - ja joka päivä parin viikon ajan olin varma että nyt se on ohi...   ... No nyt se on varmaankin ohi. Tänään ei ollut mitään oireilua ollenkaan. Ja eilen eivät silmät jomotelleet.

En jaksaisi mennä lääkäriin. On niin tympeää mennä valittamaan, jonotella tunteja, istua ahdistavissa käytävissä. Miettiä sitä tietääkö lääkäri marfanista, pitäisikö itse osata kertoa vielä jotain...äääh.

Lupasin itselleni että jos maanantaihin mennessä oireet vielä näyttätyvät, käyn sovinnolla tarjottelemassa itseäni terveyskeskukseen.

Tänä aamuna heräsin pirteänä. Lapset lähtivät kouluun. Hörpiskelin kahvia ja käytin koiria vähän ulkona. Sisälle tullessa alkoikin somasti väsyttää ja heittäydyin peiton alle kuuntelemaan Da Vinci -koodia. Se se mukavasti rentouttaa - imartelevaa kirjailijalle - uni tulee helposti. Jostain pienen torkahduksen rajamailta herään Tärkeän Ystävän soittoon ja kertailen paria viime viikkoa. Kaikkinainen väsymys kaikkoaa ja siirryn ulos auringonpaisteeseen. Kyllä elämä oli tänään ihanaa. Ystävä virkisti, lumi häikäisi ja märkä metsä tuoksuu jo keväälle. Selvisin taas päivän eteenpäin