Soitin heti perjantaina yliopistosairaalalle. Hammas korjattu. Reikä ummessa. Tehkää mitä haluutte!

Hassua vai huolestuttavaa, mutta mukavalta tuntui. Olin suorastaan eufoorinen. PÄÄSEN leikkaukseen . Tuntuu kuin olisin saanut jättipotin lotossa. Ei tahdo pysyä järki omien mielialojen perässä. Mutta parempi kaiketi näin. Lupauduin menemään tarvittaessa lyhyelläkin varoitusajalla, kun kerran kysyivät. Luulen , toivon, haluan sen ajan tällä viikolla, että olisi taas joku järjellinen päämäärä odottaa.

Yritän olla nätisti/rauhallisesti – Puoliso vahtii. Se tulee kipittämään mukaani koiralenkeillekin. Mikä on kyllä ihan kivaa, koska olen sitä kovasti mukaani pyydellyt. Sanoi että komennan sitä kuin koiraa. Höh. Minähän komennan koiria enkä sitä. ”Odota” pitää sanoa meidän Pillille ja Pullalle kun mennään suojatien yli. Puoliso luuli että käsken sitä. Joka kerta. Ja kovalla äänellä. Voi mun parkaa. Toivottavasti ohikulkijat eivät ole niin luulleet. Tämä on kuitenkin pieni kirkonkylä…